Sivut

lauantai 28. lokakuuta 2017

Journalismi 1 s2017 Kolumni

Satavuotias Suomi tarvitsisi satakertaa enemmän kunnioitusta
Kolumni by. Oona Koivula 27.10.2017

Suomenkansa on yleisesti tunnettu negatiivisena, epäsosiaalisena ja alkoholiin menevänä. Jos kiinnität huomiota suomalaisiin, ei ole vaikea huomata, että useimmiten tämä pitää ainakin osittain paikkansa. Suomalaisia kuunnellessa usein kuulee, kuinka valitamme Suomen kylmästä ja karusta talvesta, huonoista työmahdollisuuksista, rankasta koulusta, ja oikeastaan mistä tahansa. Suomalaisilla on tapana valittaa siitä mitä on, ja unohtaa se mikä on hienoa. Amerikkalaiset elävät aina ylpeinä amerikkalaisina, jos kehtaat sanoa edes yhden töykeän asian rakkaasta kotimaastasi, saat suuren määrän vihaa niskaasi. Missä on Suomalaisten ylpeys?

Olen nuoresta iästäni huolimatta matkustanut lyhyessä elämässäni vähintään kolmeenkymmeneen eri maahan, joihinkin myös useampaan otteeseen. Olen asunut vuoden Amerikan osavaltiossa Texasissa vaihto-oppilaana. Matkustaminen auttaa näkemään asiat uudessa valossa, ja sen mitä olet pitänyt tavallisena, jopa tylsänä, yhtäkkiä ei olekaan niin kamalaa.

Ajattelin ja sanoin aina, että Suomessa ei ole mitään, ”oikea ja kunnon maailma” on Amerikassa.
Asuessani vuoden Amerikassa, aloin pikkuhiljaa miettiä, onko amerikkalaisen tavallinen arki niin ihmeellistä? Aloin ymmärtämään, ja huomasin muidenkin vaihto-oppilaiden alkaa ymmärtää, että Suomi ei olekaan hullumpi maa.

Suomessa on todistettavasti maailman parhain ja laadukkain opetusjärjestelmä, ja kirsikkana kakun päällä se on vielä tasavertoisesti ilmainen kaikille, yliopistoja myöten. Amerikassa hyvät yliopistot maksavat monia tuhansia per lukukausi, parhaimmat jopa 50-70 tuhatta dollaria yhdeltä lukuvuodelta. Tämän lisäksi he vastaanottavat suurimmaksi osaksi äärettömän matala tasoista opetusta, ja tavallisessa high schoolissa oppitunnit koostuukin usein leffojen katselusta. Heikon opetusjärjestelmän tason huomaa myös tavallisissa amerikkalaisissa helposti: suurin osa luulee, että Eurooppa on maa tai että Donald Trump on suomenkin presidentti. Sivistystaso suomeen verrattuna on huolestuttavan matala.
Suomessa voin kävellä Tampereen keskustassa keskellä perjantaiyötä kaikessa rauhassa, muutama juopunut mies saattaa tulla häiriköimään, mutta muuten voin tuntea oloni suhteellisen turvalliseksi. Ei ole maailmanloppu, jos jätät ulko-ovesi auki illaksi, tai jos laitat vauvasi nukkumaan talosi ulkoterassille rattaissa, sillä välin, kun itse juot kahvia keittiössä. Texasissa sai olla peloissaan, jos kävelit illalla autosta ruokakauppaan, ja lähes joka talo oli aidattu ja turvattu hälytysjärjestelmällä, joltain löytyi myös oma ase kotoaan. Suomi on yksi maailman turvallisimmasta maista, ja saamme siitä olla kiitollisia. Amerikassa suurkaupungin kouluissakin on metallinpaljastimet, ja isot koulut on orientoitu tarkasti, sitä varten, jos kouluampuminen tapahtuisi.

Tultuani alkukesästä takaisin Suomeen, rakastin sitä vapautta mikä minulla taas oli ja sitä kuinka vapaasti sain kulkea. Texasissa ei olisi paikallistenteinien vanhemmille tullut kuuloonkaan, että heidän lapset olisivat menneet omia menojaan, käyneet alaikäisinä festareilla ja juhlineet joka toinen viikonloppu. Suomessa olemme hyvin liberaaleja ja vapaamielisiä, kuin taas Amerikassa lapset lähinnä kasvatetaan mikroskoopin alla, konservatiivisesti ja tiukkaan muottiin. Katsomme Netflixsistä Gossip Girliä ja Beverly Hills 91210:ta, ja ajattelemme että amerikkalaisen teinin elämän on villiä ja hulvatonta, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että ehkä 5% Amerikan teineistä oikeasti elää sellaista elämää.

Isoin väite Amerikasta, jonka huomasin hyvin nopeasti olevan valhetta, oli se, että amerikkalaiset ovat ihanan mukavia ja aurinkoisia. Se on totta, että siellä ihmiset ovat selkeästi puheliaampia ja ulospäinsuuntautuneempia mitä suomessa, mutta mukavuus on ihan oma juttunsa.
Aamulla kun tulet kouluun sinua tervehditään iloisesti ja kysytään että mitä kuuluu, mutta vastaus on aina että ”Good” tai ”I’m fine thank you”, monet eivät edes vastaa, kun heiltä kysytään, että mitä kuuluu koska he tietävät, että ei ketään oikeasti kiinnosta. Amerikkalaiset ovat teennäisiä, ja he saattavatkin sanoa usein toisilleen ”I love you”, mutta todellisuus on se, että he eivät edes koskaan vietä aikaa yhdessä, muuta kuin välillä maanantain matikantunnilla. Onhan tietysti ”I love you” helpompi sanoa kuin ”rakastan sinua”.

Kaikista huomioistani huolimatta, voin sanoa henkilökohtaisesti, että rakastan Amerikkaa ja sen ihania kaupunkeja. Tekisin mitä vain, että voisin asua New Yorkissa, Los Angelesissa tai Chicagossa. Kannustan kaikkia menemään ulkomaille opiskelemaan tai asumaan, sillä se on katsetta avartava ja muutenkin hieno kokemus. Haluaisin jopa tulevaisuudessani muuttaa opiskelemaan Amerikkaan, ja asua siellä loppuelämäni. Amerikassa on Hollywood, ja siellä pyörii isot rahat.
En sano, että Suomi on maailman hienoin ja mahtavin maa, eiköhän me kaikki tiedetä, että se ei ole totta, mutta sanon vain, että meidän pitäisi arvostaa enemmän kotimaatamme ja sen kauneutta. Täällä on kylmä ja pitkä talvi, meillä on korkea veroprosentti ja joka toinen sana mikä tulee suustamme saattaa olla kirosana, mutta eihän siitä pääse yli eikä ali, että Suomeen syntyminen ja täällä kasvaminen on kuin lottovoitto, jota meidän tulisi arvostaa varsinkin tänä vuonna, kun Suomi täyttää 100 vuotta.


perjantai 13. lokakuuta 2017

Elokuva Kriitikki pt.2 Passengers

Journalismi1 Kritiikki Elokuvasta Passengers
Oona Koivula 8.10.2017

Draama/scifi

Passengers, 2016, Ohjaus Morten Tyldum, Pääosissa Jennifer Lawrence, Chris Pratt, Michael Sheen. 116min.

Passengers: Vauhdikas Avaruus Seikkailu


Passengers elokuva oli mukaansatempaava scifi seikkailu, varustettu Oscar-voittaneella Jennifer Lawrencella sekä useissa komedia elokuvissa hurmanneella Chris Prattilla. Tässä tulevaisuuteen perustuvassa seikkailu elokuvassa ihmisiä matkaa suurella avaruusaluksella, nukkuen omissa sukkuloissaan ja myöhemmin heräten uudella planeetalla. Jim (Chris Pratt) herää keskellä 120 vuoden pituista avaruusmatkaa 90 vuotta liian aikaisin, ja hän on yksin suurella idyllisellä avaruusaluksella: tietämättä että miksi hän heräsi, ja miten hän selviää. Toivoton Jim saa idean herättää kauniin, nukkuvan nuoren naisen Auroran (Jennifer Lawrence), salaisena ajatuksenaan saada itselleen seuraa. Tietysti ollessa jumissa kahdestaan, kaksikko rakastuu ja yrittää yhdessä selvitä ajan läpi.
Oscar ehdokkaana ollut norjalaisohjaaja Morten Tyldum, huomioita herättävä näyttelijäpari, sekä hyvin korkea 110 miljoonan tuotantobudjetti; tässä on ihanteelliset ainekset loisto box office hittiin, mutta oliko Passengers sitä mitä sen haluttiin olevan?

Perusidea on loistava: sijoitetaan kaksi tämän hetken kuuminta näyttelijää seikkailemaan kahdestaan visuaalisesti näyttävässä scifi maailmassa, ripauksella huumoria, kourallinen actionia, ja kokonainen kuppi täynnä romantiikkaa. Pohjaltaan nerokasta ideaa ei voi kieltää hölmökään, mutta miten alkupeleissä niin hyvistä aineksista voi luoda jotain loppupeleissä, niin pettävää?
Vaikka kuinka hyvä pohjaidea ja visio elokuvasta olisi, tärkein osio on kuitenkin toteutus ja se, miten käsikirjoitus muutetaan liikkuvaksi kuvaksi, ja miten liikkuva kuva muutetaan toimivaksi kokonaisuudeksi. Huononkin käsikirjoituksen voi muuttaa hyväksi kokonaisuudeksi, ja kuten tässä, kerrassaan nerokkaan käsikirjoituksen voi muuttaa myös hieman epätoimivaksi pariksi tunniksi.

Koko tarina perustuu yhteen avaruusalukseen, sen matkaan, ja kahteen ainoaan hereillä olevaan ihmiseen ja heidän väliseen suhteeseen, sekä tietysti myös katastrofisesta tilanteesta selviämiseen. Missään kohtaa emme näe takaumia kaksikon edelliseen elämään maanpäällä, joka olisi selkeästi tuonut piristystä juoneen, taikka yleisö ei missään kohtaa pääse näkemään sitä luvattua maata mihin suuri määrä ihmisiä elokuvassa on matkalla. Monta asiaa jätetään pimentoon ja käsittelemättä. Jopa elokuvan päänäyttelijätär Jennifer Lawrence itse myönsi, että elokuva olisi ollut toimivampi, jos juoneen olisi lisätty takaumia tai jotain mikä olisi täydentänyt tätä, muuten niin mielenkiintoista tarinaa.

Visuaaliset efektit ja elokuvan grafiikka ovat kuitenkin huipussaan, ja se tekeekin hieman kömpelöstä elokuvasta, silmille mieluista katsottavaa. Elokuvan kauneus teki tästä 116 minuutista viihdyttävää katsottavaa, vaikka moni yksityiskohta olikin hiomaton.
Se mikä myös pelasti tätä elokuvaa, oli hyvin tehdyt näyttelijä valinnat. Koko elokuva pyörii kahden hahmon ympärillä, yhdessä paikassa; jos roolitus ei olisi hyvin harkittua ja tehtyä, Passengers ei olisi toiminut ollenkaan. Chris Prattilta ja Jennifer Lawrencelta vaadittiin vahvaa kemiaa kameran edessä, ja sen he selkeästi myös antoivat.

Passengers oli katsojien suosima, kerrassaan hyvä elokuva, mutta jo valmiiksi hyvästä elokuvasta, olisi voitu saada selkeästi suurempi menestys, vain pienillä muutoksilla. (kuva alapuolella)

    
    

maanantai 18. syyskuuta 2017

Elokuva-arvostelu viestinnän perehdytyskurssilla s2017

Elokuva-arvostelu Viestinnän Perehdytyskurssi 18.9.2017 Oona Koivula

It Comes At Night – Oliko kauhutrilleri hitti vai huti?


Kauhu/trilleri
It Comes At Night (2017), Ohjaus ja kirjoitus Trey Edward Shults, pääosissa Joel Edgerton, Riley Keough, Christopher Abbott, Carmen Ejogo, Kelvin Harrison Jr. 

3/5 tähteä

Trey Shultsin vuonna 2017 teattereihin rantautunut kauhutrilleri It Comes At Night sai paljon puhetta ja hysteriaa aikaan yleisössä kuin kriitikoissakin. Tämä synkkä ja omalaatuinen tarina, jakoi mielipiteitä: kun elokuva päättyi, yleisön reaktio oli kuitenkin melko yhtenäinen: ihmiset jäivät tuijottamaan valkokangasta hämmentynein katsein ja joukosta kuulin jonkun huutavan: ”Mitä ihmettä?”. Joidenkin hämmennys oli pettymys, toisten, kuten minun, hämmennys oli taas ihastus tarinan mysteerisyyteen.

Elokuva keskittyi mieheen nimeltä Paul (Joel Edgerton) ja hänen perheeseensä, johon kuului vaimonsa Sarahin (Carmen Ejogo) lisäksi teini-ikäinen poika Travis (Kelvin Harrison). Perhe asui syrjäytyneessä talossa keskellä metsää. Talossa ei ole sähköä tai vettä, ja perhe elääkin hyvin vanhanaikaisin elinkeinoin, vaikka kuitenkin talonseinällä olevista valokuvista, voi huomata, että tarina perustuu moderniin aikaan.
Elokuva lähtee käyntiin synkällä kohtauksella missä perhe joutuu hautaamaan sairastuneen isoisänsä, sillä tarinassa tuleekin jo heti selväksi, että liikkeellä on jonkinlainen virus, minkä takia perheenjäsenten tulee pitää yllään maskeja liikkuessaan ulkona tai isoisänsä lähellä, jolla on paiseita ihollaan.
Kuvassa tuodaan esille, vahvasti vihjailen, että talon ympärillä olevassa metsässä on jotain, mitä heidän pitää varoa, ja sen takia talossa on vain yksi ulko-ovi; pieni, punainen puuovi, jota tulee pitää lukossa aina öisin.
Varsinainen tapahtumasarja lähtee tässä trillerissä käyntiin, kuin Paul toivottaa kotiinsa toisen metsässä elävän perheen, johon kuuluu Will (Christopher Abbott), ja tämän vaimo Kim (Riley Keough) sekä heidän pieni poika Andrew (Griffin Faulkner).

Meille ei koskaan selviä, mikä tulee yöllä tai mistä tämä virus aiheutuu. Tämä ei ole kuin perinteiset kauhuelokuvat: hyvä vastaan paha, vaan pikemminkin hyvä vastaan hyvä, vaikka elokuvassa yritetäänkin huijata katsojaa ajattelemaan toisin.

Fear turns men into monsters on elokuvan keskeinen lause, sillä vaikka perheet yrittävät alussa tehdä yhteistyötä selvitäkseen, pelko ja harhaluulot ajavat perheet toisiaan vastaan, ja lopulta Paulin perhe päätyy pelonvallassa tappamaan Willin koko perheen. Pelkoa ja sen vaikutusta ihmisiin on kuvailtu elokuvassa hyvin graaffisillä kohtauksilla.

Näyttelijä työ oli oikein laadukasta, etenkin siihen nähden, että jokainen näyttelijä on kokematon isoilla kankailla. Erityisesti hyvää työtä teki Paulin näyttelijä Joel Edgerton, joka osasi suorituksessaan tuoda esille hahmonsa harhaluulot ja epäilyt, vain käyttäen katsettaan.

Sinisilmäiset katsojat saattavat nähdä tämän teoksen vaan tyhjänpäälle jättävänä trillerinä, missä katsoja odottaa koko elokuvan ajan näkevän sen keskeisen pelon kasvot, mutta kaiken odotuksen jälkeen loppukohtauksessa Paul ja hänen vaimonsa tuijottavat vaan toisiaan, aivan kuin he tietäisivät, että pian heidän pitää tappaa toisensa. Loppukohtaus viittaa siihen, että tässä trillerissä ei koskaan ollut kyse siitä mikä siellä metsässä oli, vaan se mitä ihmiset ovat valmiita tekemään äärimmäisessä tilanteessa, pelon vallassa, suojellakseen rakkaimpiaan.

Minä näin tämän elokuvan nerokkaana teoksena, missä Trey Shults yritti mahdollisesti huijata katsojaa ajattelemaan, että meidän pitää saada selville mikä tulee yöllä, vaikka koko elokuva perustuikin oikeasti ihmismielen luomiin epäilyihin, ja siihen että mikä valta pelolla on ihmiseen ja tämän käytökseen. Jäljelle jää myös tämä kysymys: oliko elokuvantapahtumat vain pelokkaan ihmismielen luomaa illuusiota?

Tunnisteet